Seinähullujen seuramatkat.

[neppi]

Eeeeeeiii

[leemu]

Myllätään kassia ja taskuja. Kaivellaan ovitaskuja ja selataan kuittipinoja. Ei vaan näy missään kuponkia. Mielessä siintää neuvottelu kroatialaisen asiakaspalvelijan kanssa, ei muistu edes mieleen paikkakunnan nimi mistä ollaan moottoritielle tultu. Se ehkä oleellisesti helpottisi asiaa. No, ei se mahdoton savotta voi olla, kai joku muukin lapun on joskus kadottanut.

Mapsin mukaan moottoritieltä pitäisi poiketa reilun viidenkymmenen kilometrin päästä. Pysähdytään tankkaamaan, niin ei tarvitse siitä murehtia hetimmiten.
Ajan mittarille ja nousen autosta. Mieleen tulee vielä yksi vaihtoehto.
Etupenkkien takana lattialla on sellainen kumipohjainen käytävämatto ja maton päällä heti kuskinpenkin takana on kylmälaukku. Penkin ja laukun väliin jää käden mentävä rako.
Vilkaisen väliin ja nostan vähän maton reunaa.
Jumaliste, se kuponki on lentänyt sinne väliin
Kyllä saa jättää loton kai tekemättä

Valuttelen tankin täyteen, jokunen kymmenen litraa sinne sopii. Taas pääsee se kahdeksisen saataa ennenkuin täytyy murehtia täydennyksestä. Käyn sisällä maksamassa ja jatketaan matkaa, koiratkin pärjäävät nyt edellisen pysähdyksen jäljiltä.

Viimeiset kymmenet pitkin mootoritietä ja poiketaan liittymästä alas.
Maksukioskissa on poikkeuksellisesti ihminen ottamassa rahat pois.
Tyytyväisenä ojennan kupongin ja visakortin. Ilmeisen kielitaidoton kaveri, olisi tullut melko hauskaa selvittelystä jos lappua ei olisi löytynytkään.

Puomi nousee ja päästään matkaan. Mennään pienen kylän läpi melkein talojen seiniä pyyhkien. Sitten käännytään ylämäkeen. Ihan oikeaan sellaiseen, ei tarvitse kolmosta suurempaa kaivella kirstusta. Ajorata on kapea, juuri mahtuu sivuuttamaan vastaantulijat.
Tulee myös hyvin jyrkkiä käännöksiä ja vastaavasti hetken päästä pudotellaan alamäkeä samaan malliin.
Välillä on liikennemerkkejä jotka varoittavat 8% noususta tai laskusta.
Nämä ovat jo sellaisia mäkiä joissa aivan varmasti saa hävitettyä autosta jarrut jos ei tiedä mitä on tekemässä.

Moottoritieltä poikkeamisen jälkeen matkaa on nelisenkymmentä kilometriä. Aikaa tähän kuluu tunnin verran, joten ihan mikään autobahn ei ole kyseessä

Tien varressa näkyy pieniä kauppoja ja kuppiloita joiden pihassa miesväki istuskelee jutustelemassa, ihan niinkuin sitä kuvitteleekin tapahtuvan täälläpäin maailmaa.

Matkalla on Lidl ihan tien vieressä, se tuntuu turvalliselta vaihtoehdolta jokusen päivän eväitä varten.
Poiketaan pihaan ja keräillään pikaisesti vähän leipää, kasviksia ja ihan jauhelihaa matkaan. Hintataso vaikuttaa edullisella, ei nyt mitään superhalpaa, mutta edullisempaa kuin kotona.

Kaupan kohdalla on tietyö jossa on liikennevalot jotka katkaisevat liikenteen, tuntuu liki ikuisuudelta ennenkuin päästään liittymään tielle ja jatkamaan matkaa.

Samanmoista vuoristotietä jatketaan vajaa kymmenen kilometriä vielä kunnes tulee vastaan raja-asema.
Ensimmäisessä kopissa kysellään, että onko mitään tullattavaa.
Ei maar meillä ole, en ainakaan tiedä, että mitään mukana olevaa pitäisi ilmoittaa..
Seuraavassa kopissa kysellään, että jaaha suomesta ollaan ja mikäs teidät tänne tuo. Kerrotaan olevamme matkalla koiranäyttelyyn. Seuraa jatkokysymyksiä koska näyttely on ja missä, entä kauanko aiotte viipyä.
Vastaukset ilmeisemmin tyydyttävät, sillä puomi aukeaa ja meidät päästetään maahan.
Nyt ollaan eu:n ulkopuolella Bosnia-Hertsegovinassa.
Matkaa ei ole enää kovin paljon, olettaen toki, että meillä on oikea osoite..

[leemu]

Pientä vuoristotietä taiteillaan Posušje nimiseen kaupunkiin ja sen laitamilta löytyy vehreä niitty johon on jo koottu suurelta osin koiranäyttelyssä tarvittava kevyehkö infra.

Aiemmin on luvattu, että paikalla saa leiriytyä ja sähköäkin saa.
Katsellaan hetki paikkaa ja ajetaan hollantilaisen matkailuauton eteen jonon jatkoksi.
Alkaa jo hämärtää, pimeä tulee täällä nopeasti.
Saadaan juuri koirat käytettyä ja teltta pystyyn auton viereen ja aidan teko on kesken, kun tuuli nousee ja alkaa sataa.
Ukkonen jyristelee ja hetken päästä koko taivas on vuoroin valkoinen ja purppuran värinen.
Ei tottavie näe tällaista ukonilmaa suomessa. Sitkeästi pannaan leiri pystyyn ja sen jäljestä onkin sitten kaikki kamppeet läpimärkinä.
Märät vaatteet päältä pois ja tehdään pientä iltapalaa vielä ennen nukkumaanmenoa.
Sitten vaan piippuhyllylle ja peitto korviin. Kattopeltiin ropisevan sateen ja ukkosen ääniin on hyvä nukahtaa.

Kahtena päivänä on kolme näyttelyä ja kolmantena vielä yksi aamulla.
Menestys oli kaivatunlaista ja viemisinä onkin useampi kappale Bosnia-herzegovinan muotovalion arvoja.
Viimeisen näyttelyn jälkeen lyödään nopeasti viimeiset tavarat nippuun ja suunnataan takaisin muinaisten härkäpolkujen paikalle tehdyille teille.

Niityltä asfalttitielle tultaessa käännymme vastakkaiseen suuntaan kuin mistä tulimme. Matka siis jatkuu yhä kauemmas kotoa..

[leemu]

Jonkin sortin valtatie tämä on, mutta meikäläisittäin ei kovin kaksinen
Kunto on sentään varsin hyvä, mutta melkoista syheröä mennään pitkin vuorenrinteitä. Mäet ovat melko jyrkkiä, isoimmillaan liikennemerkein varoitetaan 10% nousuista ja laskuista.

Välillä on myös niin jyrkkiä käännöksiä, että rahtareita ei kyllä käy kateeksi.
Välillä tien pientareilla näkyy vapaasti laiduntavia vuohia ja muita kotieläimiä.
Tasaista maastoa ei ole kyllä kuin nimeksi. Välillä kierrellään hetki ikäänkuin solan pohjalla joen varsia, seuraavassa hetkessä kiemurrellaan rinnettä ylös ihan vain päästäksemme hetimmiten taas vastaavaan alamäkeen.
Yhtäkkiä tie muuttuu niin kapeaksi, että hyvin vaivoin mahtuu ohittamaan jos sattuu joku tulemaan vastaan.
Rouva ehtii juuri kysymään, että mitäs sitten kun sattuu tulemaan rekka vastaan.vastaan, että en tiedä, mutta
Nyt tulee bussi.
Kyllä siinä vastakkain sopii kun tarkkana ollaan, tämä pätkä ei onneksi ole kuin nelisen kilometriä ja sitten tie taas levenee.

Välimatkat saavat kyllä uuden merkityksen täällä kolkalla.
Määränpäähän on noin 270km ja maps lupailee ajoaikaa viitisen tuntia
Kolmisen tuntia kun on ajettu niin saavutaan taas raja-asemalle.
Jonoa ei juuri ole, muutama hassu auto.
Päästään luukulle ja ojennan passit mykältä vaikuttavalle virkailijalle.
"Regšister zertifikaat" kuuluu murahdus ja ojennan rekisteriotteen.
Passit käyvät lukijassa ja ne leimataan. Auton papereita mulkaistaan ylimalkaisesti ja seuraa kysymys "zweeden platez?"
Vastaan tietysti, että "no, Finland"
Ei jatkokysymyksiä, vaan nivaska ojennetaan takaisin ja puomi avataan.
Ollaan montenegrossa.

[leemu]

Pikkuhiljaa maasto tasoittuu ja saavutaan Golubovkin kaupunkiin.
Taas kierrellään laitamille ja mielenkiintoisia reittivalintoja myöden mennään koirakoulutuskeskuksen takapihalle.
Koiranpito on täällä kolkalla huomattavan erilaista kuin meilläpäin.
Tässä malliesimerkki koiran kuljettamisesta automatkoilla

Konsepti on mielenkiintoinen meikäläiseen systeemiin verraten: kaksi näyttelyä samana iltana, ensimmäinen alkaa 21.00 ja toinen 00.01 seuraavan vuorokauden puolella.

Näyttelykehien päälle on tehty jopa teltat suojaamaan sateelta. Ja sitähän saadaan myös myöhäiseen yöhön asti ukkosen kera.

Homma menee vähän puihin heti alusta lähtien, sillä paikalliset ovat järkänneet jonkinsortin protestin lentokentän läheisyyteen ja siellä sitten on tapeltu siihen malliin, että on teitä suljettuna ynnä muuta kivaa. Lentokenttä ei ole kovin kaukana sijainnistamme ja jostain kuuluu myös aivan kuin laukausten ääniä Tosin en tiedä olivatko ne poikasten nallipyssyn pauketta vai jotain muuta, mutta jännitävä lisämauste kuitenkin.
Osa tuomareista joudutaan siis kuskaamaan kiertoteitä myöten paikalle ja näyttelyn alku myöhästyy reippaasti.
Itäisemmän euroopan tyyli ihan baltiasta alkaen on sikäli kiva, että paikalla on yleensä aina jokin kauppias jolta saa oikeasti ruokaa. Suomessa on yleensä vain ylihintaista grillimakkaraa.
Nytkin käydään ostamassa grilliautosta hampurilaiset yöpalaksi.
Homma on meidän osalta taputeltu joskus kahden korvilla.
Siitä taas piippuhyllylle maate.
Ihan viimeistään aamu yhdeksältä täytyy olla taas liikkeellä, sillä seuraava siirtymä on ajallisesti taas melkoisen pitkä..

[leemu]

Aamulla sataa taas. Onneksi pelto tuntuu melko kantavalta, päästään varmaan vielä poiskin.

Koirien ulkoilutus ja ruokinta, sitten omat aamutoimet. Eli vessakäynti viereisen rakennuksen päässä ja kahvit tippumaan.
Ransiitissa on rouvan mersun ensiasennusakku vuodelta -08 hupiakkuna apukuskin penkin alla, 600w invertteri jaksaa siitä ruokkia 7,5desiä vetävää perkolaattori-kahvinkeitintä vaivattomasti vaikka auto ei ole käynnissä.
Samasta akusta otetaan muutoinkin parkissa tarvittava sähkö, eli sisävalot ja ilmanvaihtopuhallin.

Kylmälaukusta leipävehkeet esille ja pikainen aamupala naamariin.
Sitten poistutaan paikalta. Maps kierrättää sellaisia auton levyisiä pikkukatuja ja välillä ihmetyttää josko täältä pääse lainkaan läpi.
Lopulta valtatie tulee vastaan ja matka sujuvoituu edes vähän.
Kovin sujuvalta tämä ei lähtötietojen valossa näytä, karvan alle 300km ja reilu kuusi tuntia
Vajaan kolmenkymmenen kilometrin ajolla ollaan taas rajalla.
Lähes yhtä mykkä yrmy istuu kioskissa kuin viimeksikin. Ojennan passit ja vastaan kuuluu "auto dokument".
Annan myös rekisteriotteen. Passit lukijaan ilman edes kunnon vilkaisua, rekisteriote käy vain kääntymässä pöydän kulmalla.
Paperit takaisin ja puomi auki, näin sitä mennään Albaniaan.
Liikennesääntöjä vaikuttaa olevan yksi ja se on, että muita sääntöjä ei ole.
Nopeusrajoituksissa ei ole mitään järkeä 50, 60 ja 80 tauluja on ripoteltu tien varteen sekalaisessa järjestyksessä välillä alle sadankin metrin välein. Ohi mennään kunhan vain sattuu olemaan joku edessä, ei väliä näkeekö tien olevan vapaa tai vaikka näkisi ettei se ole.
Auto voidaan tarpeen vaatiessa pysäyttää ihan mihin vain jos sille nähdään olevan tarvetta. Hätävilkut laitetaan ehkä päälle jos osataan tai muistetaan.

Missä hyvänsä mennäänkin, niin näkyy jossain joutilaan näköinen kaveri tai useampi kävelemässä. Varsinkin asutusten liepeillä pyyhkeillään skoottereilla vielä enemmän kuolemaa halveksuvaan tyyliin kuin autolla. Jo Sloveniasta lähtien olen pannut merkille roskan määrän joka on aika järkyttävä, mutta täällä se on ihan jotain tolkutonta.
Tien vierillä näkyy aivan kuin kaatopaikkoja johon on kipattu autokuormia sekalaista jätettä, lähinnä muovia.

Autopurkaamoja tai sekalaisia romutarhoja on pienin välein. Kaupunkialueilla näkee myös kodinkonepurkaamoja joissa saattaa olla esimerkiksi purettuja pesukoneita kymmeniä hyllymetrejä.
Seuraillaan Tiranaan ohjaavia tienviittoja ja koitetaan varoa paikallisia liikkujia. Ympäristö vaikuttaa siltä, että jos on mahdollista joutua hidastamaan tai jopa pysähtymään, niin on syytä pitää ovet lukossa.

Kaupunkien ohi ei pääse, vaan on pakko ajaa läpi. Näissä se vasta kaaosta on. Väistämissäännöistä ei ole mitään tietoa ja homma perustuu ihan täysin omaan röyhkeyteen. Tunkemalla tungetaan ja se kumpi tuntee omaavansa enemmän hävittävää mahdollisessa kontaktissa, antaa periksi ja väistää.
Siellä täällä on uudehkoa kerrostaloa ja vieressä sellaisia sekalaisesta romusta koottuja hökkeleitä joiden väleissä näkyy sitten lapset juoksentelevan leikeissään ja joutilaat ukkoporukat jutustelemassa. Naisväki ilmeisesti on työntouhussa jossaki mahdollistamassa edes jonkinlaista elämää.
Hiipii kyllä ajatus mieleen, että vaikka mieluusti parjaa asioita kotopuolessa, niin kyllä meillä on asiat sentään melkoisen hyvin..

Isommoissa risteyspaikoissa on oikea passipoliisi keppinsä kanssa yrittämässä ohjata liikennettä.
Jumalauta mikä banaanivaltio etten paremmin sano.
Ajoneuvokalustossa näkyy olevan kovaa valuuttaa Golf mk2 ja 123,124 ja 201 Mersut, nämä erottuvat selkeästi yleisimpinä autoina.
Erään ison risteyksen alueella kaistojen välissä jossa ei ole oikein edes niitä toisistaan erottavaa viivaa, seikkailee yksijalkainen mies pyörätuolilla kerjuupurkki kourassa. Mietin mielessäni, että noinkohan joku rahaa antaa tällaisessa paikassa

Välillä noustaan taas vuoristoon ja maisemat ovat todella hienoja. Tosin sitä varjostaa hieman tosiasia, että vuorenrinteitä käytetään myös kaatopaikkoina. Kätevähän se on kipata kuorma reunalle ja se häviää tehokkaasti näkyvistä rinteeseen.
Kulkukoiria näkyy tämän tästä, omien kanssa saa olla tarkkana jos suunnittelee ulkoilua.

Aivan karsea paikka, en suosittele ja taidan jatkossa pysyä itsekin poissa.
Noustaan pikkuhiljaa vuoristoon todella jyrkkää ja syheröistä tietä.
Mutkat ovat osin niin jyrkkiä, että joutuu liki pysähtymään kääntyessä.
Liki kuuden tunnin ajamisella ilman pusähtymistä muuten kuin rajanylityksessä, saavutaan uudelle raja-asemalle.
Täällä on vähän ruuhkaa, varmaan satakunta metriä jonoa kaikille neljälle luukulle. Ihan laitimmaisena oikealla on rahtareille varattu kaista joka pitäisi ilmeisesti vetää nopeammin perustuen johonkin valtioiden keskinäisiin sopimuksiin.
Pihan vasemmassa laidassa näkyy huolintaliikkeiden toimistokoppeja joissa puukenkämiehet käyvät hakemassa leimoja paperinippuihinsa.

Valkkaan vasemman laidan, sitä on aiemmissa ylityksissä käytetty.
Päästään varmaan 30 metrin päähän kopista kun alkaa erottamaan mitä opasteissa kerrotaan.
Voi hevon v*ttu. Oikeassa laidassa lukee "eu-citisens"
Tämä kaista on tarkoitettu paikallisille ja piha on aivan tukossa, kaistaa pitäisi päästä vaihtamaan yhden yli oikelle, että oltaisiin oikealla väylällä.
Ottaen huomioon liikennekulttuurin ja autojen määrän, ajatus onnistumisesta tuntuu melko mahdottomalta..

[leemu]

Kuin taikaiskusta eu-puolen jono alkaa lyhentyä ja me ollaan aina vaan toisessa syrjässä jumissa. Vilkun käyttö ei auta mitään täällä kolkalla, ainoa konsti on olla riittävän nopea ja tunkea röyhkeästi väliin.

Kauhukuvana siintää mielessä tullimiehen kiukustuminen väärään luukkuun tunkemisesta ja kosto koko kaluston tutkimisen muodossa.
Autossa on vietetty jo ihan riittävästi, eikä haluja ylimääräisiin viivytyksiin todellakaan ole.
Viereisessä jonossa joku paikallinen hidastelee hieman, niin lykkään vilkun päälle ja tungen keulaa väliin. Äijä koittaa tunkea väliä tukkoon ja alkaa polottaa jotain ikkunasta.
Rouva avaa ruutua ja karjuu äijälle, että ei me haluta hänen eteensä vaan vallan toiselle puolelle.
Its ok, its ok, its ok polottaa äijä ja osoittelee kioskeja tarkoittaen ilmeisesti, ettei hänen mielestään ole väliä mihin mennään.
No, etunurkka on jo hänen edessään, eikä tollo voi antaa sitä vähää periksi, että pääsisimme seuraavalle kaistalle.
Jääköön taakse sitten minun puolestani.
Kiilaan loppuautonkin väliin kun jono liikahtaa. Päästään luukukulle ja rouva ojentaa passit.
Naisvirkailija vilkaisee passeja ja nähdessään kannen ilme kirkastuu.
Oh, Finland, you can go hän sanoo. Kaistojen välissä tullimies pysäyttää vielä kysyäkseen onko tullattavaa. Ei ole, hän heilauttaa kättä ja jatkamme matkaa Pohjois-Makedoniaan.

[leemu]

Rajalta tie lähtee putoamaan alamäkeen. Ensimmäiset muutamat sadat metrit päällyste on melko heikkokuntoinen, vähän jo käy mielesse, että voiko vielä huonommaksikin mennä

Onneksi laatu paranee pikaisesti. Kovasti ei ole mutkia haaskattu tälle puolelle, vaan lasketellaan melko suoraviivaisesti arviolta n.8% alamäkeä.
Tästä ei ole näyttelypaikalle enää kuin muutama kymmenen kilometriä. Näyttely on taas illalla ja majoitus on sitten vähän syrjemmällä kaupungista.

Pikkuhiljaa saavutaan Ohridin kaupunkiin. Kaupunki sijaitsee Ohrid-järven länsirannalla ja tekisi mieli väittää turismin olevan suurin leivän tuoja paikallisille.
Liikennettä on huomattavasti vähemmän kuin Albanian isoissa kaupungeissa, joskin toiminta on lähestulkoon yhtä kaoottista.

Näyttelypaikka on aivan järven rannassa olevan hotellin piha-alueella.
Nurmikenttää erottaa rannasta ainoastaan hotellin allasalue.

Koitetaan ajaa hotellin parkkipaikalle, mutta ystävällinen mies tulee heti perässä ja ilmoittaa, että "many dogs, no problem, drive inside"
Mehän ajellaan sitten portista sisään ja pysäköidään nurmikentän kulmaukseen slovenialaisen asuntovaunun viereen.

Paikallinen kennelliitto viettää 70vuotis juhlavuotta ja tämä on asian kunniaksi järjestetty näyttely. Puitteet on siten varsinkin paikallisessa mittakaavassa viimeisen päälle.
Eikä meidänkään puolesta ole valittamista. Mukavan siisti valaistu nurmikenttä, ilta hämärtyy pikkuhiljaa, musiikki soi taustalla ja ihmiset ympärillä ovat poikkeuksetta iloisella mielellä.

Aikataulut venyvät ja paukkuvat, lopulta ollaan omalla hotellilla vasta liki puoltayötä.

Kiva pikkuhotelli jossa on reilun kokoinen piha kuljeskella koirien kanssa. Pikaiset iltatoimet ja oikeaan sänkyyn nukkumaan. Aamulla ei onneksi ole kiire, sillä seuraava näyttely on sekin taas illalla auringon jo laskiessa.

[leemu]

Aamulla nukutaan pitkää ja heräillään rauhassa. Sänky on erinomaisen hyvä, hiljalleen keski-ikäistyvän ihmisen selkä ei kipeytynyt lainkaan, mikä on melko harvinaista.
Talon omat koirat on luvattu pitää kytkettyinä 7.00-22.00 joten sillä välillä on turvallista ulkoilla omien koirien kanssa.
Keskipäivällä tosin aurinko porottaa sen verran kuumasti, että ulkoilu ei kyllä maistu sen paremmin ihmisille kuin eläimillekään.

FB_IMG_1693690194188_copy_540x405.jpg (62.11 KiB) Katsottu 9352 kertaa

FB_IMG_1693690197932_copy_540x405.jpg (57.73 KiB) Katsottu 9352 kertaa

Näkymät hotellilta ovat varsin mukavat.
Aamupalatarjoilu on oikein mallikas. Väkeä ei täällä ole ruuhkaksi asti, joten palvelukin on hyvin yksilöllistä. Yhtenä aamuna munakasta vartavasten meille tehtynä, toisena uunissa lämmitettyjä täytettyjä leipiä jne. lisukkeita on pöydässä siihen malliin, että on mahdoton tehtävä syödä kaikkea.

Iltapäivisin käymme syömässä näyttelypaikan viereisessä rantaravintolassa. Varsinkin pizza on ensiluokkaista ja paikallinen olutkin suorastaan maukasta.
Hintataso ei päätä huimaa: 2*33cm pizza, hamppari+ranskalaisannos, iso pullovesi, olut, valkoviini sekä jälkkäri pannukakku maksoi euroissa n.33€
Palvelu on myös ensiluokkaista, en tiedä paljonko sai lisäarvoa tarjoilijalle sujautetulla setelirahalla, mutta melko rivakkaa tahtia löytyi pöytä toisen päivänä, eikä muutenkaan hommassa paljon nokka tuhissut

[leemu]

Viimeiseksi yöksi vaihdoimme hotellia lähemmäs kaupunkia, että aamulähtö seuraavaan paikkaan olisi mahdollisimman sujuva.
Näkymät huoneen parvekkeelta suht ok.

Alkuillasta käytiin rannassa vielä syömässä ja viimeisessä näyttelyssä täällä.
Vakitarjoilija oli vapaalla ja nuoret tytöt vuorossa.
Palvelu katastrofaalisen hidasta ja surkeaa. Jälkiruokia ei päästy edes tilaamaan koska olemassaolomme unohdettiin täysin.
Laskukin täytyi käydä tiskillä kuittaamassa

Koirat nukkuivat yönsä autossa parkkipaikalla. Viihtyvät loistavasti kun niillä on keskenään koko auto käytettävissä.
Aamusella oli pienoinen yllätys vastassa. Suunnitelma oli nousta hyvissä ajoin ja hoitaa koirat sekä auton pakkaus ensin ja sitten heti kahdeksalta aamupalalle kun ovet aukeaa.

Kuudelta ylös ja eka kassi kainalossa alakertaan.
WTF, ulko-ovi on lukossa. Ei avaudu avainkortilla sitten mitenkään. Respassa ei ole ketään, eikä ovien koputteluun tai kellon soittoon kuulu vastausta.
Koitan soittaa kaikkiin näkyvillä oleviin puhelinnumeroihin, mutta mikään ei vastaa.

Lopulta vähän ennen seitsemää siivooja saapuu töihin ja avaa ovet.
Ei siis ihan niin rivakka lähtö kuin suunniteltiin, mutta 9.20 ollaan autossa ja lähdetään.

Tullessa kierrettiin Ohrid-järvi pohjoisen kautta. Nyt mennään etelästä, koska siellä on kuulemma ollut huomattavan paljon sujuvampaa toimintaa rajalla.

Tie on vähän pienempi ja hieman huonokuntoisempi kuin pohjoisen kautta, mutta aivan asiallinen väylä paikallisessa mittakaavassa.

Rajalle ei ole pitkä matka. Koitan olla vahingosta viisaampi ja valkkaan oikeanpuoleisen kaistan.
Kioskissa ei ole ketään ja joudun vekslaamaan vasemmalle

Normaali kyselyrumba, että mistä tullaan ja mihin mennään. Ekaa kertaa jopa katsotaan koirien papereita.
Ei muuta kuin hyvää matkaa, ollaan "ei kenenkään maalla" pois Pohjois-makedoniasta, mutta ei vielä Albaniassa. Pikku pätkän jälkeen tulee Albanialaisten kioski vastaan.
Passit tiskiin. Ei mitään ihmeellistä, auto dokumenttia pyydetään taas. Annan rekisteriotteen ja ukko selailee sitä. Sitten pyydetään creen cardia. Siihenkin oikein kekitytään.
Ukko avaa lapun ja polotus alkaa.
Ei j*malauta käynyt mielessäkään, että sekin p*rkeleen lappu on määräaikainen
Ei vanhaa neuvostokansalaista miellytä länsimaalaisen yritys pyrkiä maahan vuonna -20 vanhentuneella pumaskalla.
Matka toppaa nyt tähän ja minut komennetaan poliisin toimistokoppiin..

[neppi]

Mulla oli joskus 20 vuotta sit GreenCard missä oli kaikki muu kunnossa mut jostain syystä puuttu LT enkä ollu sitä mitenkään ajatellu / ees tsekannu. Tietenkään. No, just sillä rajalla oli se vanha neuvostovirkailija paikalla ja jouduttiin purkaa koko auto, käytiin kuulusteluissa ja ois pitäny kävellen käydä jossain kaukana hakee vakuutus. Loppujenlopuks siitä jollaki setelirahalla selvittiin

[leemu]

Täytyy kyllä sanoa, että jopas on amatöörimäinen moka.
En ole sitävertaa edes koko pahvia avannut, että olisi tarttunut silmiin viimeinen voimassaolopäivä.

Ajan auton parkkiin tiensivuun ja saapastelen konttoriin, koitan samalla soittaa vakuutusvirkailijalle.
Eihän se vastaa kun kello on kymmenen. Suomi on tunnin edellä, joten on lounasaika.
Piinapenkkiin istumaan ja selvitän tampuurimajurille, että autossa on kyllä vakuutus voimassa, mutta olen vain epähuomiossa unohtanut pyytää uuden todistuksen.
Ei auta mies mulkoilee suurieleisesti ja osoittelee sormella päiväystä.
Vakuutuksen voisi kuulemma ostaa kyllä. Minimi kaksi viikko ja hintaa euroissa n.48€.
Paha vaan kun käteistä ei ole kuin 35€, kortti ei tietenkään kelpaa.
Eurotkaan eivät kuulemma kelpaa, vaan täytyy olla joko makedonialaista tai albanialaista valuuttaa.
Pöydällä on kuitenkin nippu euroja. Mulkku .
Sekin kuulemma kelpaa jos saan sähköpostiin uuden todistuksen.

Saan surkealla nettiyhteydellä vakuutusyhtiön verkkopalvelun auki ja esittelen vakuutuskirjasta googlekääntäjän avulla tekstiä jossa vakuutuksen kerrotaan olevan voimassa ETA- maissa ja vihreän kortin sopimusvaltioissa.
Ei riitä, hän tarvitsee kupongin jossa mainitaan erikseen, että Albania kuuluu niihin maihin joissa vakuutus on voimassa.

Kuin huvikseen puupää selailee vanhaa korttia ja voitonriemuisena hihkuu, että romuhan on peräti kuorma-auto, vakuutus maksaisikin 89€..
Alkaa pikkuhiljaa v*tuttamaan koko touhu.
Olen tässä suorituksen kestäessä soittanut vakuutusedustajalle puolenkymmentä kertaa ja lähettänyt tekstiviestin, että olisi pikkuinen hätä, voisitko soittaa vartti sitten.
Asiakaspalvelun numeroon ei jostain syystä pysty soittamaan, vaan jollain slaavilaisella kielellä selitetään numerovalinnan erheellisyydestä.

Alkaa tuntumaan siltä, että jos homma ei justiinsa ratkea, niin verisuoni pääkopasta ratkeaa kyllä ja minut saa lähettää vanerilaatikossa kotiin..

[leemu]

Vakuutusasiamies soittaa lopulta takaisin ja kuten arvasin niin hän on syömässä eikä pääse koneelle ainakaan tuntiin.
Lopulta rouvan puhelimesta päästään läpi vakuutusyhtiön asiakaspalveluun, ei sieltä tietenkään vastata, mutta jätetään soittopyyntö.
Jonkin ajan kuluttua sieltä soitetaan takaisin ja homma saadaan käyntiin.
Lupaus on, että noin kymmenessä minuutissa kuponki on verkkopalvelussa.
Vielä täytyy toivoa, että netti pelaa sen verran, että saa tiedoston avattua.

On pitkät kymmenen minuuttia..
Lopulta sähköpostiin kilahtaa ilmoitus viestistä. On hernoja raastavaa koittaa avata verkkopalvelua kun netin nopeus on samaa luokkaa kuin -90 luvulla modeemin kanssa.

Lopulta tiedosto aukeaa ja marssin takaisin pöydän viereen.
Koppalakki silmäilee puhelinta ja tuumaa " ok, lets go to police"
Kävellään peräkanaa puomikopille ja puhelin annetaan sinne virkailijam käteen.
Hän silmäilee sitä myös hetken ja sanoo "ok, you can go"
V*ttu mikä show, ja ihan tyhjän takia.
Oma vika tietysti, mitäs en ollut lappua tarkastanut. Aikaa olisi kyllä ollut.

Rouva on luonnollisesti hyvillään koko tapahtumaketjusta ja saan ihan rauhassa ajella Tiranaan asti

Liikenne on tosiaan eksoottista. Tie on nyt tuttu, koska reitti on sama kuin tullessa. Tie vain haarautuu Makedoniaan päin mennessä ennen Ohrid järveä niin, että pääsee pohjoisesta tai etelästä.
Kaupunkien ulkopuolella liilennettä on sen verran vähemmän, että se sujuu kohtalaisesti. Ohitukset tosin ovat täysin päättömiä.
Kaupungeissa taas homma menee täysin jumiin koska liikennevaloja ei juuri ole, liikenneympyröitä taas on jopa runsaasti ja ne ovat useimmiten kaksikaistaisia, mutta väistämissääntöjä ei joko ole tai sitten niitä ei noudateta.
Homma perustuu väkisin tunkemiseen ja siihen, että se antaa periksi joka tuntee omaavansa enemmän hävittävää mahdollisessa kontaktissa.
Joukkoliinteessä mersun 508 ja 608 näyttävät olevan kova sana ja niitä työntää vastaan tasaisesti.
Paljon on toki myös Srintereitä ja Ivecoja, nekin tosin jo pari vuosikymmentä vanhoja.

Nyt päästää Tiranasta ohi aika sujuvasti koska suunta on kohti Durrësin satamakaupunkia niin ei tarvitse mennä kaupungin läpi.
Alkuperäinen suunnitelma oli mennä ensin hotellille ja sieltä näyttelypaikalle. Nyt on kuitenkin mennyt aikaa sen verra, että ei oteta riskiä liikenteen suhteen.
Jos menisimme hotelliin niin ajaisimmennäyttelypaikan ohi ja sitten pitäisi palata takaisin.
Homma pitäisi alkaa klo 17.00 ja navi näyttää, että olisimme hotellilla vähän kahden jälkeen.
Siis suoraan näyttelypaikalle joka löytyy kaupungin laitamilta teollisiusalueen reunalta. Paikka vaikuttaa olleen jonkinlainen puutarhamyymälä takapihalla sijaitsevine kasvihuoneineen. Nyt ei toimintaa ole lukuunottamatta hallin päässä toimivaa ravintolaa.
Sieltä saa maukasta ruokaa varsin edulliseen hintaan. Aukioloaikojakaan ei kuulemma ole, vaan mesta pysyy avoimena niin kauan kun asiakkaita riittää.

Täällä on kahtena päivänä kaksi näyttelyä kumpanakin.
Ensimmäinen pitäsi alkaa klo.17.00 ja toinen 21.00.
Aikataulut heittävät siinämäärin häränpyllyä, että ensimäinenkään näyttely ei ole valmis vielä kun pitäisi jo aloittaa toista.

Päätämme yöpyä paikalla koska touhu näyttää venyvän aamuyölle.
Ei ole mitään järkeä lähteä kahdelta yöllä puolen tunnin matkaa outoon kaupunkiin. Kaikessa oheistoiminnassa kestäisi niin, että kello olisi varmaan liki neljää kun pääsisi maate.

Ollaan siis yö tässä ja lähdetään aamulla katsastamaan hotellia ja palataan iltapäivällä toisen päivän näyttelyihin.

[leemu]

Kello on jossain yhden maissa yöllä, kun touhu ympärillä pikkuhiljaa hiljenee.
Me ollaan likan kanssa koisattu jo hyvän aikaa piippuhyllyllä kun rouva vielä ravaa ryhmäkehässä toisen koiran kanssa.
Vähän havahdun jossain kohtaa kun saapuvat autolla, mutta käännän kylkeä vaan ja jatkan unia.

Aamu valkenee hiljalleen ja aletaan touhuamaan ylösnousemusta.
Mehua naamariin ja kahvit tippumaan.
Ajatus on saada kamat kasaan ja ehtiä hotelliin ennen aamupalan loppumista.

Leiri on melko pian pakattu ja lähdetään toimittamaan matkaa kaupunkiin.
Reitti on miellyttävän selkeä, siinä määrin kun se paikalliset olot huomioiden on mahdollista
Noin puolisen tuntia, niin ollaan hotellin kulmilla ihmettelemässä.
Navi ohjastaa hieman sivuun, mutta auton saa tähän hetkeksi parkkiin ja tallustellaan respaan.
Heti autosta noustessa on ensimmäinen kerjäläinen kimpussa. Ymmärtää onneksi poistua kun emäntä mulkaisee päin sen näköisenä, että jos ei suunta muutu niin voi lampun kulma himmetä
Respassa menee hetki kun setvitään päivämääriä varauksen suhteen, ei ole kaikki mennyt ihan putkeen, mutta homma järjestyy ja huone saadaan suunnitellusti.

Pihalle ei saa pysäköidä, mutta "muutaman minuutin kävelyn päässä" on kuulemma iso pysäköintialue
Ajan auton ovenpieleen, että saadaan tavarat ja koirat huoneeseen ja poistun kaottiseen kaupunkiliikenteeseen etsimään luvattua pysäköintipaikkaa..

[leemu]

Google löytää parkkipaikan, se on noin puolen kilometrin päässä hotellilta.
Tie sinne on tosin suljettu, eikä navi osaa ehdottaa vaihtoehtoja.
No sivukadulle joka päättyy liikenneympyrään, ympyrästä takaisinpäin ja parkkiin melkein suojatien päälle. Hätävilkut päälle ja jalkaisin tutkimaan asiaa.

Pysähtymisellä ei täällä ole niin justiinsa. Jos kadunvarsi on täynnä voi auton jättää vaikka ihan siihen kaistalle, hätävilkut vaan päälle niin voi vaikka pikaisesti käydä kaupassa

Löydän parkkipaikan ja lopulta keksin jopa reitin mistä sinne ajetaan.
Suotta ei ole mitään liikennemerkkejä laitettu ja väylä menee kapeaa kujaa pitkin pikaruokaravintolan nurkan takaa.

Sikäli varmaan ihan hyvä, että kaikki ei tänne löydä, joten tilaa on riittämiin

Rouva soittaa juuri kun saan auton parkkiin ja kyselee kuinka sujuu. Mainitsee myös, että hotellilla kerätään aamupalaa pois, eikä hänkään saanut suuhunsa juuri mitään. Lapselle sentään oli riittänyt.
Täytyisi siis saada kävelymatkalla hankittua jotain evästä, koska syöty on viimeksi eilen illalla.
Homma osoittutuu yllättävän kinkkiseksi.
Kello on vähän yli kymmenen kun kävelen autolta kadunvarteen.
Pikaruokaravintolan ovessa lukee 10-24, siis sisään vaan.
Muutama henkilökuntaan kuuluva luuttuaa lattioita ja luo kummastuneita katseita meikäläiseen.
Marssin tiskille ja lopulta yksi työntekijä saapuu luokseni. Avataan kuulemma klo.11.00.
Vähän happamasti tuumaan, että tieto saattaisi kannattaa korjata myös oveen.
On nälkä, väsyttääkin viime yön jäljiltä ja ihan rehellinen vitutus alkaa nostaa päätään.
Lähden lampsimaan hotellille päin, pakkohan sieltä nyt jotain evästä on saada kun ihan tilausravintolakin löytyy.
Puolta kilometriä ei turhan kauan kävele.
Saavun hotellin ravintolaan ja tilataan kahvit ensihätään. Tiedustellaan, että löytyiskö jotain purtavaa, edes jonkinsortin voileipää tai vastaavaa. Ei mitään, lounasaika alkaa klo.12.00 ja silloin on seuraavaksi tarjolla syötävää.
Vastapäisessä ravintolassa on sama tilanne kun käyn tiedustelemassa.

Alkaa oikeasti ottamaan aivoon tällainen s******n kehitysmaa josta ei j*******a saa edes ruokaa kuin tiettyinä kello aikoina.
Painellaan siis tyhjin vatsoin huoneeseen suunnitelmana käydä suihkussa ja ottaa vaikka päiväunet ja palata syömiseen sitten puolenpäivän jälkeen.

[leemu]

Suihkun ja pienten nokkaunien jälkeen mieli on hiukan parempi ja paranee vaan kun saadaan puu-uunissa paistettua pizzaa nenän eteen.

Sapuskoinnin jälkeen hetki lisää lepoa ja kolmen korvilla lähdetään suuntaamaan taas näyttelypaikalle.
Homma menee yhtä hyvin aikataulussa kuin viimeksikin. Iltasella käydään viereisessä ravintolassa pastalla, että jaksaa aamuun. Ei ole hinnan kiroissa ruokailu täällä, kolme annosta pastaa, olutta kyytipojaksi ja jälkkäriä yms. Lasku on meidän rahassa parin kympin luokkaa.

Hotellille palaillaan taas keskellä yötä. Heitän naisväen kera parin koiran oven suuhun ja jelppaan tavarat ylös.
Sitten lähden viemään autoa parkkipaikalle. Otan yhden koiran mukaan kaveriksi tallailemaan öistä rantakatua.
Se on melko tehokas suoja kaikenlaisia hiippareita vastaan, täälläpäin maailmaa ei juuri tunneta tanskandoggin kaltaisia koiria.
Paikalliset ovat kyllä kiinnostuneita, mutta jättävät mieluusti hieman turvaväliä.

Saan auton parkkiin enkä ehdi edes ulos, kun jostain varjoista heilahtaa paikallinen vakuutuskauppias.
Joku italialainen persereikä josta ei ole mihinkään kunnon töihin, vaan täytyy koittaa koijata turisteja.
Hetken neuvoteltuamme päästään yhteisymmärrykseen, että autonromuni saa olla rauhassa ja vastaavasti koirani ei syö hänen maallista tomumajaansa iltapalaksi.

Muita häiriöitä ei ilmene. Parkkipaikalla viettää aikaansa muutama nuorisoporukka autoineen, mutta kävelykatu rannassa on lähes autio, edes yhtään kulkukoiraa ei satu puolen kilometrin pätkälle jonka rauhassa tallustelemme hotellille kuun valaistessa kulkua ja meren kohistessa taustalla.

Seuraava päivä onkin sitten pelkkää huilia. Aamulla käydään rauhassa aamupalalla kun koiratnon ensin ulkoilutettu ja ruokittu.
Sitten pienet unet päälle ja päivemmällä kävellään likan kanssa autolle hakemaan unohtunut kahvipaketti, että saadaan keitellä kunnon sumpit huoneessa.
Matkalla pysähdytään katsastamaan rantakadun leikkipaikka.
Kauaa ei likka jaksa touhuta, kun alkaa olla turhan kuuma.

Iltapäivästä kävellään naapurikortteliin italialaistyyliseen ravintolaan syömään vähän paremmin. Ruoka on hyvää ja palvelu myös. Tarjoilija vahtaa viinilasia siihen malliin, että sitä on käytännössä mahdotonta saada juotua tyhjäksi

Syömisen jälkeen tallustellaan hotellin viereiseen kauppaan. Huomenna pitäisi jatkaa taas matkaa ja automatkalle tarvitaan evästä ja myös vesi alkaa olla vähissä.
Paikallinen vesijohtovesi haisee niin raskaasti kloorille, että sitä ei tarjoilla edes koirille, saati sitten ihmisille.

Aamusella taas tutut toimet ja syömisen päälle lähden hakemaan auton hotellin pihaan ja aletaan nostelemaan kasseja kyydille.
Avainkortit respaan ja autoon mars.
Naviin näpytellään Sarajevo ja katsotaan kuinka pitkälle jaksetaan ja mistä löydetään sopiva yösija.
Mitään ei ole varsinaisesti suunniteltu poislukien, että ensi viikon keskiviikkona tarvittava sijainti on selvillä.

[Rosvolinna]

Hienoa tarinaa "leemu". Täytyy sanoa; Minun kärsivällisyyteni ei riittäisi tuossa maailmankolkassa asioimiseen. Tuollaista fatalismiin perustuvaa elämänmenoa ei pystynyt edes kokemaan entisessä Neuvostoliitossa. Sielläkin asiat lähtivät pienellä viiveellä sujumaan vaikka ei ollut yhteistä kieltä.

[leemu]

Liikennettä ei ole ihan tuhottomasti, joten kaupungista päästään kohtuu kivuttomasti ulos.
Ennen Tiranaa käännymme vähän pienemmälle tielle joka vie kohti pohjoista ja Montenegroa.
Joka kerta kun tullaan johonkin kyläpahaiseen tai pieneen kaupunkiin jossa on ristyksiä joissa on enemmän kuin yksi tienpää päätieltä, homma jumiutuu aivan tyystin kun ei nämä saakelin muulikuskit ymmärrä liikennöinnistä tuon taivaallista

Itseäni homma alkaa pikkuhiljaa naurattaa, ei ole kiire mihinkään ja paikallisten toilailuja ehtii tässä hyvin seuraamaan.
Nopeudet ovat onneksi pieniä, sillä muutoin joku pääsisi jatkuvasti hengestään..
Alkumatka on hyvinkin tasaista maastoa, mutta kun raha alkaa lähestyä, niin kiivetään pikkuhiljaa vuoristoon, eli tie käy kapeammaksi ja mutkien määrä sekä jyrkkyys kasvavat exponentiaalisesti.

Rajanylitys Montenegroon käy vaihteeksi oikein sujuvasti.
Paperit luukkuun ja passit vilahtavat lukijaan. Auton papereita ei edes vilkaista, vaikka ne toki näytille pyydettiin.

Pikkuhiljaa alkaa käydä ilmi, että millainen reitti sitä ollenkaan tuli vahingossa valittua.
Linkissä pieni pätkä videoituna, laatu ei ole kaksinen ja mittasuhteet häviävät, mutta saa edes jotakin makua:

https://youtu.be/KlOHOuqS1pM?si=pRtkCvIuY4tENeNu

Matkan kestäessä on katseltu yöpaikkaa. Aivan pohjoisen rajan tuntumassa on hostelli ja leirintäalue joka vaikuttaa lupaavalta.
Otetaan sieltä huone yöksi ja toivotaan, että se on edes suurinpiirtein kelvollinen.
Matkalle osuu kapeahkoa siltaa ja patoa myöden tehtyä kanjonin puolen vaihtoa jotka saavat kummasti naisväen silmät sulkeutumaan

Illansuussa saavumme motellille ja se on tottavie aikalailla rajan tuntumassa.
Pihasta on raja-asemalle ehkä 150metriä, joten aamusella saadaan jännätä heti kärkeen paperisotaa.

Maisemat ovat paikassa enemmän kuin kohdallaan

Tuota kuvassa näkyvää siltaa myöden täytyy ajaa joen yli, että pääsee Bosnia-herzegovinan puoleiselle raja-asemalle.

Huoneen äänieristys ei ole oikein sitä tasoa mikä olisi hyväksyttävää. Naapurihuoneen motoristien normaalilla puheäänellä suoritettu jutustelu kuulu oikein selkeästi meidän puolelle. Se nyt ei tolkuttomasti haittaa, mutta rouva ei oikein ole mielissää läpi yön jatkuvasta kuorsauksesta ja yskimisestä, se kun sattuu tapahtumaan liki korvan juuressa

Aamusella lampsitaan sitten luvattua aamupalaa kyselemään ja se osoittautuu oikein oivalliseksi.
Leipää, paistettuja munia, nakkeja, pekonia, kotijuustoa ja jotain pullataikinan tapaista joka on käynyt rasvakeittimessä.
Pekonin siivuissa on paksuutta vähän reilummin kuin kotimaisissa valmisteissa

Aamupalan jälkeen kassit reippaasti autoon ja keitellään vielä kahvit parkkipaikalla.
Sitten ei muuta kuin matkaan, päämääränä päästä tämän päivän aikana läpi Bosnia-herzegovinan ja jonkin matkaa Kroatian puolelle.

[Jokelan linja]

Olin tuollapäin viime syksynä reppumatkalla ja totesin, että autoillen olisi parempi.
Vaikka sitten vuokramobiililla, mutta kuitenkin.
On kyllä sellaiset maisemat, että ei mitään rajaa.
Tietysti jos Scanialla seikkailis, niin saisi kansipahvit kyytiä ja asbestijarruista pölyt irti.
Mutta äärimmäisen tyylikästä tarinankerrontaa ja näkemyksiä erilaisesta matkailusta.
Arvostan suuresti.

[leemu]

Olin tuollapäin viime syksynä reppumatkalla ja totesin, että autoillen olisi parempi.
Vaikka sitten vuokramobiililla, mutta kuitenkin.
On kyllä sellaiset maisemat, että ei mitään rajaa.
Tietysti jos Scanialla seikkailis, niin saisi kansipahvit kyytiä ja asbestijarruista pölyt irti.
Mutta äärimmäisen tyylikästä tarinankerrontaa ja näkemyksiä erilaisesta matkailusta.
Arvostan suuresti.

Voisi tosiaan olla Scania ihmeissään näistä mäistä ihan molempiin suuntiin mennessä
Jollain pienehköllä avoautolla voisi olla oikeinkin kiva kurvailla tällaisia polkuja..

Raja-asemalla on jokusia autoja jonossa ja koskenlaskusafarien järjestäjät kiilailevat vielä jonosta läpi, joten pikku hetki odotellaan kopille pääsyä.
Paperit eivät isommin kiinnosta ja päästään kiemurtelemaan sillalle ja siitä yli Bosnia-herzegovinan puolelle.
Ei ne kiinnosta juuri laput sielläkään "good bye" on ainoa mitä virkailijalta irtoaa.

Lähdetään heti kättelyssä jyrkästi ylämäkeen ja tie paljastuu huonoimmaksi mitä tässä reissussa on nähty.
Päällystettä on hätinä yhden kaistan verran ja reunat ovat kuoppaista hiekkaa. Pätkittäin päällyste on kuin betonia, johon on ennen kuivumista päässyt satamaan vettä päälle.
Väylän huono kunnon ja mutkien vuoksi ei nopeus pääse nousemaan juurikaan yli kolmenkympin.
Tarkkana saa olla myös vastaantulevan liikenteen kanssa, välillä mutkan takaa tullaan melko rohkeasti, mutta onnistutaan välttämään kontaktit.
Pätkä ei ole kuin parikymmentä kilometriä, mutta tuntuuhan se pitkältä kun nopeus pysyy näin pienenä.
Välillä tiellä kulkee useampia lehmiä, mikä syöden tienvarren kasvien lehtiä ja joku taas kiireettömästi keskellä väylää kävellen.

Tie paranee hiukan ja tullaan pienen kyläkeskittymän läpi. Ylitetään kanjoni taas kerran, tälläkertaa ihan kunnollista siltaa myöden ja saavutaan tien risteykseen.
Tässä on huoltoasema ja päätetään tankata.
Ei varmasti halvin asema, mutta nafta maksaa n.1.40€ joten ei jaksa kikkailla, vaan tankataan kun tarve on ja asema sattuu kohdalle.
Huoltoasemakulttuuri edustaa meikäläisittäin myös mennyttä maailmaa siinä mielessä, että ei tarvitse kuin kurvata mittarikentälle, niin on mies vieressä kyselemässä, että mitä laatua laitetaan.
Asiakkaan murheeksi jää vain maksaminen.

Pienehköä vuoristotietä kierrellään vielä, joskin paljon parempaa kuin aamulla lähtiessä.
Sarajevon kulmilla päästään jo moottoritielle joka on oikein oivallisen kuntoista. Uutta vastaavaa näkyy olevan tekeillä jatkuvasti.
Huoltoasemia ei valtavasti ole ja nekin harvat ovat todella pieniä, joten ei kannata laskea niiden varaan matkaeväiden suhteen.

Maksullisia nämäkin ovat, jos kohta meikäläisittän hyvin maltillisen hintaisia. Alle kympin taisi jäädä kokonaissaldo B-H:n puolelta.

Mietin mielessäni, että minkälainen syyni mahtaa olla Kroatian rajalla kun koitetaan tunkea takaisin euvostoliittoon
No, eipä ollut kummoinen.
B-H:n puolen kioskissa ukko kyseli, että "you drive something?"
Mieli olisi tehnyt saivarrella, että ransiitiahan tässä ajetaan, mutta järki sanoi, ettei oikein ole vitsin paikka
Ukko uskoi ihan puheella, ettei varsinaista kuormaa ole ja matka jatkui Kroatian puolelle.
Siellä katsottiin ensimmäistä kertaa ihan kunnolla koirien passeja ja virkailija halusi myös nähdä koirat.
Ei kuitenkaan halunnut ovensuuta pidemmälle tulla tonkimaan

Ei muuta kuin hyvää matkaa ja taas taival jatkuu pöytäsileää moottoritietä myöten.
Kioskista taas maksulappu matkaan ja tälläkertaa sitä ei jätetä lojumaan irralleen

Matkan kestäessä varailtiin hotelli Osijek-nimisestä kaupungista. Laitoksen pitäisi olla ihan tasokas ja suunnittelemme viettävämme viikonlopun yli siellä ihan vain lepäillen ja lomaillen.
Moottoritieltä poiketaan kaupunkiin päin ja pysähdytään huoltoasemalle. Käytetään koirat tarpeillaan ja ruokitaan ne.
Sitten järjestellään tavarat autossa taas kerran ja haetaan myymälästä vielä kahvit pahimpaan kofeiinin nälkään.

Hotelli on liki keskustassa, mutta tämä ei ole tolkuttoman suuri kaupunki joten matka taittuu sujuvasti.
Ollaan ihan Drava-joen penkalla. Hotellin pihaan ei meidän autolla mahdu, mutta aivan vieressä on edullinen kaupungin pysäköintialue.
Suomalaisten kaupunkien parkkimaksuihin tottuneelle 30c tunti vaikuttaa liki lahjalta.

Jokirannassa on mukavasti viheralueita tallattavaksi koirien kanssa ja muutaman minuutin kävelymatkan päässä lukuisia ravintoloita ja kahviloita, tässä pärjää pitkän viikonlopun varmasti ihan kivuttomasti.
Wolt kuljettaa iltapalan kätevästi ulko-oven pieleen ja uni maistuu leveässä sängyssä ilmastoinnin puhaltaessa, eikä naapurin kuorsaus kuulu.

Lauantaina päivällä käydään autolla kaupungilla sen verran, että vieraillaan paikallisessa pikapesulassa pyykkikassin kanssa.
Loppupäivä menee melkein makoillessa. Illansuussa käydään katsastamassa rannasta löytyvää leikkipaikkaa ja tallustellaan samalla kahville ja jäätelön hakuun.
Ihan hyvää tekee vaan huilia muutama päivä, tiistai aamulla pitäisi taas kelkkoa karavaani tien päälle. Hiukan vajaa 700 kilometriä olisi taas mentävä, höystettynä kahdella rajanylityksellä.
Tarkoitus on jakaa matka kahdelle päivälle, sillä jälkimmäisestä rajanylityksestä ei ole täytty varmuutta sujuvuuden suhteen..

[leemu]

Kuudelta ylös ja koirat pihalle. Sitten omat aamutoimet ja aamupalalle alakerran ravintolaan.
Puoli kymmenen maissa ollaan siinä mallissa, että kävellään kadun yli kauppaan ja ostetaan muutama 7 litran vesitonkka mukaan.
Sitten vain matkaan, ratsu reima.
Kaupungista pääsee sujuvasti ulos näin arkiaamupäivällä.
Kohta jo viiletetään moottoritietä. Nyt ei näy lippukioskia, ilmeisesti ollaan niin liki rajaa, että maksullinen osuus on selän takana.

Alle tunnin ajolla tulee raja-asema vastaan. Ei aiheuta muita toimia kuin kaistan vaihdon ennen koppeja. Joku tonopää meinasi tunkea rekkakaistaa.
Ylitys sujuu ihan niinkuin yhdentyvässä euroopassa kuuluukin, eli vauhti vain hidastuu aseman kohdalla ja taas mennään.
Nyt ollaan Unkarissa ja matka jatkuu eteläisen rajan suuntaisesti kohti itää.
Pieni pätkä päästään moottoritietä ja sitten poiketaan sellaiselle suomalaista seututietä muistuttavalle väylälle.
Ihan kelvollista tietä, vähän reikiä ja paikkoja, melkein kuin kotona olisi
Pääosin 80 rajoitusta, kylien kohdalla 50. Pikkukylistä ja kaupungeista mennään taas siis suoraan läpi, isompien teiden risteyksissä on lähes poikkeuksetta liikenneympyrä. Szeged nimisen kaupungin tienoilla päästän taas moottoritielle.
Vajaan neljän tunnin ajolla alkaa valtakunnanraja häämöttää taas.
Tällaista ei ole nähty kuin vaalimaalla. Rekkoja jonossa varmasti yli kymmenen kilometrin matkalla, henkilöautojen puoli vetää normaalisti. Tai siis siellä ei meidän lisäksemme ole juuri ketään.
Pari autoa on edessä kioskijonossa ja se etenee rivakan tuntuisesti.
Meidän vuoromme tulee ja ojennan passit luukkuun. Ylimalkainen vilkaisu ja paperit ojennetaan takaisin. Hups vaan ja ollaan Romaniassa.

[leemu]

Matka taittuu varsin hyväkuntoista moottoritietä myöten. Meinaa jopa hämmästyttää, sillä odotin huomattavan huonokuntoisempaa tietä.
Tie on melko tasaisella maalla, mutta vuoristomaisema kumpuilee taustalla jatkuvasti ja mäen sattuessa kohdalle tuppaavat ne nousemaan melko korkealle.

Liikenne sujuu hyvin. Ehkä osaltaan siksi, että sitä on vähänlaisesti.
Rekkoja enemmän kuin kevyempää kalustoa.
Rekkakuskit nyt ovat samankaltaisia kohopäitä mihinnon baltiassa tottunut. Jatkuvasti nappi laudassa ja jos sattuu 1km/h hitaammin ajava eteen niin ohi lähdetään per heti.

Päästään jokunen sata kilometriä ja joudutaan pois moottoritieltä.
Siellä on jokin koko väylän katkaissut korjaustyö menossa ja kiertotie vie pienen kaupungin läpi.
Tässä se nähdään sitten tämän porukan suunnitelmallisuus.
Tottavie kiertotiellä tehdään remonttia samaan aikaan.
Lenkillä on mittaa kolmisenkymmentä kilometriä ja aikaa siihen tuhrataan hyvinkin puolisentoista tuntia. Suurin osa ajasta seistään paikallaan ja odotellaan josko päästäisiin liikkeelle.
Pahimmillaan mennään muutama kymmenen metriä ja taas seistään vartin verran.
Iltapäivän aurinko porottaa kuumasti ja verenpaine alkaa nousta samaa tahtia sisälämpötilan kanssa.

Suurin tulppa on puolivälin tienoilla kiertotietä. Toiselta kaistalta tie on avattu pohjia myöten ja toiseltakin puuttuu päällyste kokonaan.
Liikenteenohjaus on sellaista ylimalkaista ja toisin paikoin tuntuu, että homma voisi sujua paremmin ilman sitä

Työmaan ohi kun päästään niin homma alkaa taas sujumaan, mutta vastaantulijoiden puolella jono on katkeamaton kiertotien päähän asti.

Kiertotie episodin jälkeen ajellaan vielä reipas 60 kilometriä ja saavutaan Targu Muresin kaupunkiin.
Iltapäiväruuhka on parhaimmillaan ja kadut kapeita joten mielenkiintoisia tilanteita riittää kun sompaillaan halki kaupungin
Liikennekulttuuri ei ole läheskään niin kaoottista kuin esimerkiksi Albaniassa. Osasyyna varmasti se, että täällä on huomattavasti enemmän liikennevaloja. Toisaalta se pitkittää ruuhkaa, kun koko jono pysähtyy välillä, kun taas ympyröihin perustuvassa mallissa koko massa liikkuu lähes jatkuvasti vaikkakin pienellä nopeudella.
No, ainakin touhussa on täällä selkeähkö logiikka ja jonkinlaiset väistämissäännötkin tuntuvat olevan olemassa.

Päästään keskustasta pois esikaupunkialueelle. Täältä pitäisi löytymän pienehkön majatalon, josta meillä on majoitus varattuna sunnuntaihin asti. Nyt on kai keskiviikko, näin lomalla ei aina ole ihan varmuutta viikonpäivästä, ennenkuin sen tarkistaa jostain luotettavasta lähteestä
Torstai on välipäivä pelkkään laiskotteluun ja perjantaista sunnuntaihin on taas koiranäyttelyä täällä joka vuosi järjestettävän Dracula dogshown tiimoilta.

Systeemi on hauska. Joka päivälle on kaksi näyttelyä, kansallinen ja kansainvälinen. Jälkimmäisenä mainittu alkaa aamulla klo 9.00 ja toinen seuraa perässä tunnin viiveellä.
Näyttelypaikka on lähes keskellä kaupunkia olevassa puistossa, poislukien lauantaipäivän kansainvälisen näyttelyn loppukilpailut, jotka käydään parin kilometrin päässä sijaitsevalla keskiaikaisella linnakkeella.
Se onkin keskimääräistä juhlavampi tilaisuus jossa taustamusiikkia tarjoilee oikea orkesteri yms.
Puisto on oikein oivallinen paikka, puut tarjoavat hieman varjoa ja keskellä on myös iso leikkipuisto jossa likkakin viihtyy päivät vallan mainiosti.
Ihmetellä pitää tuollaisen kuusivuotiaan sosiaalisia kykyjä, leikkikavereita löytyy ja riittää vaikka ei yhteistä kieltäkään ole välttämättä ainoankaan sanan vertaa

Muutama huono kuva linnakkeelta:

Sunnuntaina pakataan aamulla romppeet majatalolta kyytiin ja palautetaan avaimet.
Sitten reippain mielin näyttelypaikalle ja sieltä sitten taas muille maille.

Tulomatkan ruuhkasta viisastuneena ja vähän matkan suunnankin vuoksi valkataan eri reitti kuin tullessa.

[Karsa]

On kyllä mahtavaa luettavaa

[villev51]

Komean näköistä!

[leemu]

Romania ei kyllä vastannut ihan odotuksia. Toisten kertoman perusteella kerjäläiset ja rosvot vie vaatteetkin päältä heti ulos astuttaessa, liikenteessä on lähinnä hevoskärryjä ja tiet muistuttavat perunamaata

Kerjäläisiä ei juuri näkynyt, muutama yksittäinen eivätkä olleet mitenkään agresssiivisia toimissaan. Teltta ja koirien kevythäkit saivat olla rauhassa yöt näyttelypaikalla. Autokalusto pääosin pitkälle 2000-luvun puolelta ja tiet vähintään kohtuukuntoisia. Hevoskärryjä nähtiin peräti kahdet, niiden pysäköintiä ja ajamista kieltäviä liikennemerkkejä on kyllä. Samaten moottoritien alussa on kottikärryjen työntämisen kieltävä kyltti
Ihmiset ovat varsin ystävällisiä ja myyjät yms. koittavat parhaansa mukaan palvella vaikka kielimuuri on välillä valtava.
Maisemat on nättejä ja ympäristö melko puhdas, tottakai roskaa jonkun verran on, mutta ei mitään sellaista mitä etelämpänä nähdään.

Näyttelypaikalta lähtiessä kurvataan läheisen ostarin nurkilta ja napataan nopeasti kfc:ltä kanaevästä matkaan ja sitten suoritaan tien päälle.
Reitti menee tälläkertaa pohjoisempaa, tie on pienempi kaksikaistainen ja kiertelee pitkin vuorenrinteitä.
Kohtuullisen jyrkkiä mäkiä ja käännöksiä, välillä jopa molempia samaan aikaan.

Tankatakkin täytyy ja kohdalle sattuu Vegas oil niminen huoltoasema
Ajan mittarille ja käyn varoiksi tiedustelemassa korttimaksun onnistumista.
Kyllä käy, kertoo myyjä ja valuttelen tankin täyteen. Litrahinta jossain vähän 1,3€ päälle. Paikalliselle varmasti kallista, osaa ne muuallakin.

Noin viiden tunnin ajamisella ollaan rajan tuntumassa ja pysähdytään hotelliin yöksi.
Rajanylitys oli tullessa sujuvaa, sitä toivotaan nytkin, mutta täysin varma ei asiasta voi olla. Siksi pelataan varman päälle ja mennään aamusta koittamaan kun on nukuttu ja syöty hyvin.

Hotelli on aivan tien vieressä mutta äänieristys on mallillaan, ei minkäänlaista liikenteen ääntä kuulu sisälle.
Pihalla kun ollaan tavaroita hakemassa niin parkkiin kurvaa poliisisaattueessa liki kymmenen rekkaa
Nappikallet ovat hampaisiin asti aseistettuja, konepistooleita myöten vehkeet mukana.
Autojen ja kärryjen kilvistä arvaivailen, että olisikohan jokin avustuskuljetus itäpuolen naapuriin menossa

Kömmitään yöpuulle ja kello taas kuudelta soimaan. Huomenna on pitkä taival mentävänä taas, joten tiellä on hyvä olla kohtuu ajoissa.