Se oli syyskuun alkupuolta kun otettiin ukkoporukalla pari päivää loppuviikon töistä vapaata. Tarkoitus oli pakata virvelit ja pilikit bussiin ja kävästä Atlantin rannalla kissakalan pyynnissä. Torstai-aamuna nostettiin 200 litran pakastearkku varalta kyytiin, että jos sattuis kalaonni olemaan kohillaan. Samaten maastopyörät pakattiin peräruumaan, polttopuita myöten kaikenlaista pikku hilippaa lähti mukaan. Tällä kertaa tilasta ei ollut puutetta.
Siskonmiehellä oli abecede kortti niin hänestä saatiin toinen kuski itteni lisäksi. Lähtiessä limingasta kyytiin nousi kuusi äijää, odotukset olivat korkealla, oulusta otettiin yksi lisää ja kemistä vielä yks joten meitä oli kahdeksan ukkoa. Rouvaväki jätettiin suosiolla kotiin
Matkan aluksi tankattiin tupoksen ABCllä pari sataa litraa menovettä ja ajeltiin Kemiin jossa käytiin vielä jääkaappia ja uistinpakkeja täydentämässä. Siitä sitten jätettiin Suomi taakse ja lähdettiin kohti Luulajaa. Ruotsalainen maantie on muuten monenlaista. ennen Luulajaa tienpinta oli karhennettu vasiten tosi karheaksi, tarkoitus kai oli jättää se semmoseksi. Varmaan ruottalaiset rengasliikkeet ilahtuivat siitä tiestä, minusta tuntui että taitaa se syödä rengasta eri malliin kuin normaali tie. Alkumatkasta satoi vettä. Luulajasta lähdettiin kohti Älvsbyä ja älvsbyn jälkeen vaihdettiin kuskia. Maisemat vastasivat pohjoissuomalaisia maisemia, pieniä vaaroja ja vähän asutusta. Matka jatkui Arvidsjaurin ja Arjeplogin jälkeen kohti Norjan rajaa. Tie oli kuin sinne olisi asvaltin alle unohdettu poikittaisia tukkeja, sen verran kovasti tie nyökytteli bussia. Matkavauhtimme oli suunnilleen 90-100km/h, ehkä olisi pitänyt ajella kaheksaakymppiä mutta matka suuntaansa oli sentään 900 kilometriä joten tuntui siltä että samahan tuo on lasketella aivan reipasta vauhtia.
Olimme etukäteen soitelleet Pluscamp Saltsraumenin leirintäalueelle ja varanneet paikan sieltä. Paikan pitäjä arveli että olemme perillä joskus yöllä kahden aikaan ja kehotti nukkumaan eka yön portin vieressä. Aamulla sitten tulisi päästää alueelle.
Vesisade jatkui ja matkanteko kävi pimeäksi. Norjan rajalle saavuttuamme kaveri sanoi että on vaikea ajaa koska ei näe kunnolla eteensä ollaanko hirmusen mäen päällä vai juurella eikä voi yhtään ottaa vauhtia mäkeen tai hillitä ennalta. Tulli oli 9km Norjan puolella ja kun kaveri sanoi seisseensä jarrun päällä jo 15 kilsaa päätettiin vähän pidellä taukoa ja keitellä kahvia. Bussin alta nousi aikamoinen höyry kun alustasta tippui vettä tulikuuman jarrukompressorin päälle. Sitä vähän huolissaan siinä taskulampuilla tiirailtiin.
Vaihettiin kuskia kun kaverista tuntui että se on sun bussi että jos raapastaan sitä kallion seinään ei tartte häntä syyttää. Siitä alkoikin sitten Junkerdalin vuoristo jossa laskeuduttiin 2,5km matkalla lähelle meren pintaa. Tämä se oli kokemusten kokemus! Tie oli 4m leveää, paikoin ilman kaidetta, ja niin mutkainen että rattia piti mutkassa käännellä tappiin asti. Mutta 10% alamäki kruunasi kaiken. oikeasti emme tienneet mitä olisi pitänyt tehdä jos olisi tullit joku henkilöautoa isompi vastaan! Yksi auto tulikin,ja juuri ja juuri täpärästi mahduttiin.
Vihdoin vuoristo loppui ja tiekin leveni taas ja päästiin jatkamaan matkaa paremmalla marssivauhdilla. Norjalainen tie on kyllä aika yllätyksellinen sillä vaikka on E6 tai E10 valtatie, saattaa yhtäkkiä tulla niin kapea alikulku ettei siitä mahdu kuin yksikerrallaan tai matala silta jolloin on hyvä olla liikkeellä alle 3,5m korkealla ajoneuvolla. Loppumatkassa viimeiset 25 kilometriä Fausken ja Bodön välissä ryömittiin erikoiskuljetuksen peräsä, siinä tuntui että nyt menee koko yö ennenkuin ollaan perillä.
Saltsraumenille saavuttiin perjantain puolella aamuyöllä siinä kahden maissa ja parkkeerattiin leveän näköiselle alueelle, pimeässä ei oikeen nähty mikä alue se oli.
Aamulla selvisi että oltiin paikallisen koulun jalkapallokentällä ja oppilaat juoksi kenttää ympäri Vähin äänin siitä ajeltiin vuorovesivirran rantaan jättimäisen sillan alle bussiparkkiin. Saltsraumen on ilmeisesti maailman suurin vuorovesivirta. Joka kuudes tunti siitä ryöppyää 400 miljoonaa kuutiota vettä jopa 20 solmun nopeudella. Pyörteet olivat todella sen vertaiset. Ei tullut mieleen lähteä kovin kepoisella busterilla sinne onkimaan. Jos olisi pudonnut vahingossa virtaan, ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvitä pinnalla.
Leirintäalueen pitäjällä oli hyvä vene vuokrattavana, 40 heppasella nielitahtikoneella ja kaiulla ja se vuokrattiin, hintaa pidimme kalliina, 1000 NOK 12h plus bensat. Veneellä sitten ajettiin ristiin rastiin vuonoja, veden syvyys vaihteli 4 metristä 310 metriin. Haljulta tuntui kun 270m siimaa kelalta ei yltänyt pohjaan ja joku siellä pilkkiä kalisteli...
Kalaa tuli huonosti verrattuna aikaisempiin reissuihin Narvikiin ja Talvikiin. Talvikista saatiin sentään ruijanpallasta ja kissakalaa, lisäksi tuli molvaa, koljaa, turskaa (isoja) seitä ja kaikenlaisia simppuja yms lehmänpaskan näköisiä tötteröitä johon ei uskallettu kuin pihdeillä koskea.
Tällä reissulla saalis jäi 17 kpl seitiin, yksi makrilli ja muutamia pieniä turskia. Olisiko pakastearkku bussin kyydillä karkoittanut saaliin
Muutenkin kala ei tullut syömällä vaan enämpi ne oli kiinni silmistä ja pyrstöistä ja mistä milloinkin.Leirintäalueella oli yhtäaikaa joku vanhojen sitikkamiesten ja kaksitahtisaabistien tapaaminen. Kyllähän porukka vähän tuijotteli meidän matkailuautoa...
Kalaonnen oltua huono päätettiin käydä ison Atlantin rannalla. Kartta käteen ja suunnistelemaan kohti etelää. Kartanlukija käski kääntyä vuorenrinnettä alas johtavalle soratielle ja olikin vekslaaminen että bussi sinne taipui. Sitten alkoi hankaluudet. Tuli tie kapenee kyltti. Sitten toinen perään. ja olihan se kapea. Sitten oli tien laitaan pysäköity kaivuri jolla oli vasta kaiveltu maanvyörymää auki...
Justiin ohi mahduttiin ja takaisinkaan ei enää päässyt. Oli vaan pakko jatkaa tietä eteenpäin. Kunnes tuli vuonon ylittävä pieni betonisilta. Jos hameväki olisi ollut mukana, oltaisiin saatu kyllä palautetta mennäänkö sillan yli vai ei. kyltti tie kapenee 3m 
Eipä siinä painorajoitustakaan ollut ei muutaku yli vaan. Molemmissa päissä siltaa oli jyrkät mutkat ja pää sivuikkunasta ulkona pystyi sillan ajamaan raapimatta puskureita n.40cm korkeisiin betonikaiteisiin. Yli mentiin ja ylitettiin myös putkesta tehtyjä lammasferissejä. Mutta epäilys kasvoi että emme ole oikealla tiellä. Tie päättyikin pieneen levikkeeseen jossa bussilla oli pakko tehdä u-käännös. Pelivaraa eteen ja taaakse oli semmoset 80 senttiä ettei takarenkaat tippuneet rinnettä alas. Tuulilasikin kävi 5 sentin päässä kallioseinästä kun laivaa käännettiin. Ikinä en toiste sinne aja. Takasin samaa reittiä jo huojentuneena että selvittiin pois. Ajoinkin sillan puolihuolimattomasti yli niin eiköhän viimeisessä mutkassa toinen paripyörä kiivennyt kaiteen päältä, siinä vähän säikähdettiin 
Kyllä sinne silti bussilla sai mennä sillä ennen kääntöpaikkaa tien laidassa oli pysäkki!Tankattiin bussi paikallisella coop marketilla. Kumma rajoitus vaan oli mittarissa, ainetta tuli 75 litraa kerralla ja sitähän piti muutaman kerran korttia syöttää.
Yöt nukuttiin hyvin, tilaa oli kaikille riittävästi. Sunnuntaiaamuna nostettiin kytkintä ja lähdettiin ajelemaan Suomea kohti. Pakastearkun pohjalla oli sen verran vähän kalaa että pohja näkyi
Keli oli tällä kertaa suotuisa ja matkanteko oli huomattavasti helpompaa kun näki etukäteen minne oltiin menossa. Junkerdal huoletti että miten selvitään. Junkerdalin alkupäässä oli matkamuistomyymälä johon haaskattiin loput norjan kruunut ja jatkettiin matkaa. Nyt olikin vuorostaan 2,5km 10%ylämäki 
edessä johon ei saanut yhtään vauhtia sillä se alkoi heti risteyksen jälkeen.Kyltissä luki vaan Sverige eikä mäestä varoitettu ennemmin yhtään. Kolmosella kaasu pohjassa bussi kiipesi aivan hyvin ylös, lämpömittari kipusi hiljalleen kohti punaista mutta onneksi mäki loppui ennen h-hetkeä eikä ketään tullut vastaan.Norjan ja Ruotsin rajamailla oli pitkiä nousuja ja laskuja. Asutusta ei ollut sitten ihan yhtään. Tiet oikeni ja matkanteko alkoi taas sujua siihen malliin että istuskelin 7 tuntia putkeen ratissa (saakohan sitä noin pitkään kerralla vetästä) ja vasta Älvsbyn jälkeen pidettiin taukoa ja vaihdettiin kuskia. Olipa auvoisaa kömpiä takakamariin peiton alle ja ottaa päiväunet bussin lipuessa kohti kotia. Kaveri ajoi Luulajassa harhaan ja siellä jonkun aikaa seikkailtiin. Aikansa kun ajettiin, saavuimme Kemiin johon yksi miehistä jäi ja sieltä taas Ouluun ja Liminkaan.
Kyllä oli kaikenkaikkiaan huippu reissu. Bussi pelasi yli odotusten. Mitään vikaa ei ollut eikä tullut lukuunottamatta hupilaturin hiiliä joita piti menomatkalla Norjan rajalla kolistella jotta lataus toimi. Tilaa oli yllin kyllin verrattuna aiempiin reissuihin jotka tehtiin eka henkilövolvolla, sitten Trnsporter pikkubussilla. Tietenkin bussin luotsaaminen pienillä teillä oli omalla tavalla jännittävää.
Reissu ei jää viimeiseksi. Mielessä on hiipinyt kumivene joka vuokrattaisiin suomesta ja kuskattas Norjan rannikolle sopivaan paikkaan ja paineilmalla täyteen
Kertokaahan omia kokemuksiannekin Norjasta...
